Olli Jalosen Poikakirja ( 2010) kuvaa sinänsä tuttua vakioasetelmaa: lapsen koulukokemuksia ja melko traumaattisen oloisia sellaisia . Onhan näitä luettu hauskemmin esimerkiksi Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulalajänkältä -teoksen kuvaamana. Koulu kuvataan kirjallisuudessa usein nöyryyttävien oppimimismenetelmien ja julkisen pilkan areenaksi, jossa tuntuvat pätevän vahvimman oikeudet niin oppitunneilla kuin niiden ulkopuolellakin. Itse 1970-luvun koululaisena en ole ihan Jalosen kirjassa kuvatun kaltaista välillä sadistisen oloista opettajahahmoa joutunut kokemaan. Kuitenkaan en voinut olla samaistumatta kirjan tapahtumiin jollain tasolla. Omat koulukokemukset tulivat mieleen, ja valitettavasti usen ne olivat juuri tilanteita, joissa koki tulleensa kaltoin kohdelluksi.

Jalonen kuvaa taattuun tyyliinsä aihettaan, mutta jostain syystä kirja ei kuitenkaan saanut minua haltioihinsa. Poikien harrastama heikoimman fyysinen kiusaaminen ja hakkaaminen on niin tyystin toisenlaista kuin tyttöjen harrastama henkinen väkivalta.