keskiviikko, 22. kesäkuu 2016

Juhannusvinkkejä

Hei, tässä hätäisiä juhannusvinkkejä!

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin olenkin jo esitellyt täällä. Vakuutan, että kannattaa lukea.

Nick Hornbyn About a boy on paitsi hyvää englannin harjoitusta tällaiselle keskitason englannin osaajallekin myös mielestäni ihan koskettava kuvaus helppoa elämää elävän yli kolmekymppisen sinkkumiehen ja yksinhuoltajaäidin pojan näkökulmista. Poika koittaa luovia äitinsä mielialojen mukaan, mikä on aika yleistä yhden vanhemman perheissä. En taaskaan ole katsonut elokuvaa, koska en niin välitä Hugh Grantin puudelinkarismasta, mutta luulisin kirjan olevan paljon parempi kuin elokuva.

Sakari Virkkusen Ståhlberg Suomen ensimmäinen presidentti on romaanin muotoon kirjoitettu ja sopii, vaikka valtiohistoriamme ei niin kiinnostaisikaan. Ståhlberg oli leskimies lapsilaumansa kanssa tultuaan valituksi presidentiksi. Hän avioitui Esterinsä kanssa osin varmaan siitä paineesta, että presidentillä on oltava puoliso. Lapset ja Esteri eivät ihan löytäneet yhteistä säveltä. Esterin ulkopuolisuuden tunne kosketti minua. Hän matkusteli ja edusti paljon yksin juuri tästä syystä.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli mielestäni jopa hulvattomampi kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja. Jos nuorella miehellä on keskiolutta ja ranneketjuja, vaikka tilillä ei juuri rahaa olisikaan, niin onhan se aika merkillistä Mielensäpahoittajan näkökulmasta.

Jostakin syystä kovin ovat maskuliinisia nämä vinkkini! Vakuutan, että tutustumisen arvoisia kirjoja. Käykää kimppuun!image.jpgimage.jpgimage.jpgimage.jpg

 

 

keskiviikko, 22. kesäkuu 2016

Kirjakaappini salainen siipi eli Laila Hietamiestä

 

Liki joka kesä kaivan kirjahyllyni salaisesta siivestä tämän Laila Hietamiehen ( nykyään kirjoittaa tyttönimellään Hirviniemi)  Sonja-sarjan, joka toisaalta viehättää niin, että ahmaisen nämä parissa päivässä putkeen. Toisaalta näissä on myös paljon ärsyttävää ja jopa hävettävääkin... Minussa on sitä vanhaa elitististä kirjapuritaania, joka ei ihan täydestä pysty ottamaan näitä historiallisia romanttiseen sävyyn kirjoitettuja kapeasti kuvattu nainen pääroolissa - kirjoja. Mikä niissä sitten viehättää? Tietenkin historiallinen perspektiivi ja historian eläväksi tekeminen ovat niin Hietamiehen kuin Kaari Utrionkin ja vastaavien kirjoissa tärkeintä. Yksilön näkökulma on aina mielenkiintoinen.

Sonja Orbeliaani, aatelinen venäläisnainen, on minäkertojana kaikissa kolmessa romaanissa : Sonja, Valkoakaasiat sekä Myrskypilvet. Ensimmäisessä osassa tuodaan esiin kehyskertomuksen omaisesti tarinan muodostuvan Sonjan päiväkirjoista, jotka neuvostosotilas on löytänyt  Tarskoje Selon Aleksanterinpalatsin ullakolta ja jotka Sonjan ruhtinasveli luovuttaa kenellepäs muulle kuin kirjasarjassa kovasti romantisoidulle Mannerheimille, joka on Sonjan päiväkirjat saadessaan 82-vuotias. Sonja kuvautuu juuri niin itsekkäästä näkökulmasta kuin Venäjän keisariperheen lähipiirin  ( olipa Sonja jonkin aikaa jopa keisarinnan seuraneitinä) etuoikeutettu jäsen varmaan lienee ollutkin. Tietysti kerronnan ja kuvauksen painopiste on usein puvuissa ja miljöössä. Pietarissa käyneenä tiesin toki, millaista keisarillista loistoa siellä vieläkin voi käydä ihmettelemässä, mutta se, että nuorelle neitokaiselle oli varattu aivan omia palatseja, yllätti.

Vaikka jo kirjasarjan alussa ( Valkoakaasiat) vihjataan Venäjän viimeisen keisarin heikkouden kylväneen kansassa vihaa, on tästä formaatista turha hakea juuri minkäänlaista yhteiskunnallista tietoisuutta. Korkeintaan junan ikkunasta Sonja havaitsee kansaa: naisia kirjailluissa puseroissaan ja miehiä korkeavartisissa saappaissaan. Hmm... kansallisnukkejako? Lisäksi sarjaan kuuluu Viktoria, joka ulottuu vallankumousvuoteen, enkä ehtinyt sitä nyt uusiksi lukea. Eikä taida olla järkevää paljastaa Viktorian vanhempia. Äidin arvaa lukemattakin, mutta isä... no, lukekaa ja kommentoikaa itse. 

image.jpg

 

 

 

 

 

maanantai, 20. kesäkuu 2016

Rauha S. Virtasen Selja-sarja

image.jpgTamperelaisen Rauha S. Virtasen Seljan perheen elämää seuraava tyttökirjasarja kuului nuoruuteni lempikirjoihin. Luin tänä syksynä sarjan neljä ensimmäistä 1950 - 1960 -luvuilla kirjoitettua osaa: Seljan tytöt ( 1955), Tapaamme Seljalla ( 1957), Virva Seljan yksityisasia ( 1960) sekä Tuntematon Selja ( 1964). Ei ollut vaikea ymmärtää, mikä kirjassa minua nuorena kiehtoi. Seljan perheen tyttöjen elämässä on arjenkin keskellä romantiikkaa, jopa eksotiikkaa. Kasvattitytär Margaritan äiti on meksikolainen, ja tämän mukaisesti tyttö on kuvattu paitsi eksoottiseksi kaunottareksi, joka saa poikien päät pyörälle, myös luonteeltaan temperamenttiseksi ja tuliseksi. Juuri Margarita jaksaa vastustaa viimeisenä isän uutta vaimoa Reaa, mutta kun hän lopulta Rean hyväksyy, on kiintymys sitä syvempi.

Ehkä kuitenkin nyt keski-ikäisenä Selja-kirjat, esimerkiksi juuri Margaritan hahmon sekä ihanteellisen  Maailmanparantajakerhon osalta tuntuivat aavistuksen verran epäuskottavilta ja jopa luvalla sanoen naiiveilta. Toisaalta tuollaiset tuntemukset jäivät kyllä taka-alalle, kun kirja kirjalta uppouduin tyttöjen arkielämään. Sitä paitsi oli aivan ihanaa jälleen päästä maailmaan, jossa ei ole aavistustakaan kännyköistä tai tietokoneista vaan elämä on yhteisöllistä, vaikkakin jokaisella tytöllä vuoron perään tuntui olevan omat pienet salaisuutensa. Seljojen maailma oli vielä raikkaan ihanteellista: tytöt eivät "maalanneet" itseään saati nauttineet alkoholia puhumattakaan muista päihteistä. Leski-isän alle 30-vuotias uusi vaimo Reakin oli uskomaton kodinhengetär, joka tuli toimeen tyttöjen kanssa ja oli lisäksi melkoinen käytännön kyky. Rea jätti sairaanhoitajan työnsä ja meni naimisiin isä-Seljan kanssa, jonka ulkomuoto kyllä kuvattiin edulliseksi ja mies muutenkin sympaattiseksi, joten romanssi tuntui hyvinkin uskottavalta. Koti naisen paikkana oli Seljojen maailmassa selvästi arvokkain.

Rauha S. Virtasen vuonna 2001 kirjoittamaa viidettä Selja-kirjaa en ole vielä saanut käsiini. Kirja kuvaa Seljojen 1970-luvun elämää, jossa yhteiskunnallinen elämä ja politiikka ovat vallanneet perheyhteisön, kuulemma. Eräs tuttavani antoi viidennelle Selja-kirjalle hieman ankaran tuomion. Itse aion kuitenkin ennakkoluulottomasti sarjan toistaiseksi viimeisen osan vielä lukea.

maanantai, 20. kesäkuu 2016

Poikakirja

image.jpg Olli Jalosen Poikakirja ( 2010) kuvaa sinänsä tuttua vakioasetelmaa: lapsen koulukokemuksia ja melko traumaattisen oloisia sellaisia . Onhan näitä luettu hauskemmin esimerkiksi Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulalajänkältä -teoksen kuvaamana. Koulu kuvataan kirjallisuudessa usein nöyryyttävien oppimimismenetelmien ja julkisen pilkan areenaksi, jossa tuntuvat pätevän vahvimman oikeudet niin oppitunneilla kuin niiden ulkopuolellakin. Itse 1970-luvun koululaisena en ole ihan Jalosen kirjassa kuvatun kaltaista välillä sadistisen oloista opettajahahmoa joutunut kokemaan. Kuitenkaan en voinut olla samaistumatta kirjan tapahtumiin jollain tasolla. Omat koulukokemukset tulivat mieleen, ja valitettavasti usen ne olivat juuri tilanteita, joissa koki tulleensa kaltoin kohdelluksi.

Jalonen kuvaa taattuun tyyliinsä aihettaan, mutta jostain syystä kirja ei kuitenkaan saanut minua haltioihinsa. Poikien harrastama heikoimman fyysinen kiusaaminen ja hakkaaminen on niin tyystin toisenlaista kuin tyttöjen harrastama henkinen väkivalta.

maanantai, 20. kesäkuu 2016

Snellmanin Parvekejumalat

image.jpg Anja Snellmanin Parvekejumalien ( 2010) takakansiteksti antaa näytteen tekijälleen tyypillisestä tyylistä: " Pelko tulee yöllä, ja se sanoo: minun nimeni on Gudmo." Huh, huh! Tämä on niin tyypillistä Kauras-Snellmania, joka muistuttaa minua Sonja O:n hieman ällöttävästä kielipelistä. Anteeksi vain kaikki Kaurasen tyyliä ihailevat! Joka tapauksessa luin kirjan, joka saa ajattelemaan maahanmuuttajatyttöjen ongelmia Anis-nimisen somalitytön kautta. Samalla kirja  kuvaa elämäänsä sisältöä etsivän suomalaisnuoren hiukan pakkomielteenomaista elämänsisällön etsintää. En voi sanoa eläytyneeni kirjaan täysillä. Aniksen mamutytön elämä oli kuitenkin kiinnostavasti kuvattu. Mamunuorten elämä lienee usein kahden tulen välissä taiteilua: kodin sääntöjen ja uuden yhteiskunnan houkutusten ja mahdollisuuksien. Snellmanin kirja on tietenkin fikitota ja karikointia mutta aivan varmasti tarkoitettu ajankohtaiseksi kannanotoksi. Islamin uskoon kääntyvän Allan kuvaus kulki rinnakkaistarinana kirjassa. Snellman lienee pohjatyönsä tehnyt, mutta välillä huomasin yrittäväni harppoa sivuja yli hoh hoh hoijaa -tunnelmissa. Tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta silti stereotypian oloiset henkiökuvat ärsyttivät.