Anja Snellmanin Parvekejumalien ( 2010) takakansiteksti antaa näytteen tekijälleen tyypillisestä tyylistä: " Pelko tulee yöllä, ja se sanoo: minun nimeni on Gudmo." Huh, huh! Tämä on niin tyypillistä Kauras-Snellmania, joka muistuttaa minua Sonja O:n hieman ällöttävästä kielipelistä. Anteeksi vain kaikki Kaurasen tyyliä ihailevat! Joka tapauksessa luin kirjan, joka saa ajattelemaan maahanmuuttajatyttöjen ongelmia Anis-nimisen somalitytön kautta. Samalla kirja  kuvaa elämäänsä sisältöä etsivän suomalaisnuoren hiukan pakkomielteenomaista elämänsisällön etsintää. En voi sanoa eläytyneeni kirjaan täysillä. Aniksen mamutytön elämä oli kuitenkin kiinnostavasti kuvattu. Mamunuorten elämä lienee usein kahden tulen välissä taiteilua: kodin sääntöjen ja uuden yhteiskunnan houkutusten ja mahdollisuuksien. Snellmanin kirja on tietenkin fikitota ja karikointia mutta aivan varmasti tarkoitettu ajankohtaiseksi kannanotoksi. Islamin uskoon kääntyvän Allan kuvaus kulki rinnakkaistarinana kirjassa. Snellman lienee pohjatyönsä tehnyt, mutta välillä huomasin yrittäväni harppoa sivuja yli hoh hoh hoijaa -tunnelmissa. Tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta silti stereotypian oloiset henkiökuvat ärsyttivät.