Luin taannoin Leena Lehtolaisen dekkarit nimeltään Kuparisydän ( 2007) sekä Minne tytöt kadonneet ( 2010). Kummassakin kirjassa touhuilee Maria Kallio, joka ensin mainitussa on kesätöissä lapsuutensa maisemissa Arpikylässä. Itse Itä-Suomessa töissä olleena veikkaisin tuon kaivospaikkakunnan esikuvaksi Outokumpua. Onkohan Lehtolainen itse sieltä kotoisin?

 Kuparisydän oli juuri niin viihdyttävän jännittävä, millaiseksi Lehtolaisen dekkareita on mainostettukin. Kirjassa on sekä jännitystä että romantiikkaa Maria Kallion kipuillessa nuoruudenrakkautensa perään. Mielestäni tämä oli hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta, joka ei lähtenyt ainakaan liikaa apinoimaan muunmaalaisia esikuvia. Miljöön ja henkilöiden kuvaukset olivat luontevia. Pikkupaikkakunta baareineen ja vanhoine, käytöstä poistettuine kaivosympäristöineen loi uskottavat puitteet hämärille tapahtumille. Henkilöt olivat aivan sopivan uskottavia ja onnistuneita tyyppejä ottaen huomioon, että dekkaristin ensimmäinen tehtävä tuskin on syvääluotaava henkilökuvaus. Jännitys säilyi ainakin meikäläisellä loppuun saakka.

Minne tytöt kadonneet on Lehtolaisen kirjallinen puheenvuoro maahanmuuttajakeskusteluun. Lehtolainen lienee taustatyönsä tehnyt, ja pidinkin enemmän hänen tyylistään kuin Anja Snellmanin  tavasta kuvata maahanmuuttajaperheitä. Kirjan fiktiivinen kunniamurha lienee saanut esikuvansa vaikkapa Ruotsista, sillä Suomessa ei tietääkseni kunniamurhia ole vielä ollut.  Se, että kirjassa Kallio selvitteli usean tytön kohtaloa, lienee aika uskottavaa rikostutkijan työssä. Kallion työtä ja uraa ei kuvattu kovinkaan ruusuisesti vaan päinvastoin lukijana välillä ihan ahdistuin Kalliolle eteen tulevista jatkuvista haasteista. Vertaisin tämän kirjan tapaa kuvata poliisin "asiakkaita" Matti Yrjänä Joensuun tyyliin. Esimerkiksi mamuäitien kielitaidottomuus laittoi ajattelemaan, millaista on elää ja selviytyä aivan vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä.