Nuori mies seikkailee  uskomattoman pahassa maailmassa. Tyttöystävä on raiskattu ja murhattu; joka paikassa tuntuu olevan pelkkää kaaosta mutta Candiden asenne on aluksi kuin Muumimamman. Hän uskoo kaiken olevan parhain päin, mutta matkan varrella alkaa hänenkin naiiviutensa hyytyä. " Jos tämä on paras mahdollinen maailma, millaisia sitten ovatkaan muut? "

 1700-luvun valistusfilosofi Voltairen Candide on satiirinen teos, jonka huumori kaikessa karmeudessaan liki sairaan huumorintajun omaavaa meikäläistä jaksaa naurattaa. " - Luuletko minun voivan syödä liikkiötä, kysyi Candide - - Mitä hyötyä minulla on, jos pitkitän kurjia päiviäni, koska minun täytyy viettää ne kaukana hänestä [ Kunigundesta, Candiden ihastuksen kohteesta] omantunnon vaivoissa ja epätoivossa ? - - Ja näin puhuessaan hän söi koko ajan.

Minulle tuli mieleen Mika Waltarin Mikael Karvajalan ironinen huumori, jossa inkvisiittori kuulustelee Mikaelin koiraa tyyliin Tunnusta olevasi paholaisen kätyri...Myös kohta, jossa Candide on tavannut entisen opettajansa Panglossin järkyttävän huonossa kunnossa, kääntyy mitä hykeryttävämmäksi ironiaksi opettajan luetellessa  "merkillisen sukupuun"  paronittaren seuranaisesta Kolumbuksen matkakumppaniin saakka. " Ellei näet Kolumbus olisi saanut eräällä Amerikan saarella tätä tautia, joka tekee suvun jatkamisen mahdottomaksikin - - meillä ei olisi suklaata eikä kokenilliväriä. - - Toistaiseksi se on edistynyt ihmeellisesti meidän keskuudessamme ja varsinkin kunniallisista palkkasotureista koostuneissa suurissa sotajoukoissa - - kummallakin puilella on suunnilleen kaksikymmentätuhatta kuppatautista."  

Kirjoittakaahan muutkin ajatuksianne tästä valistuksen ajan kuuluisasta teoksesta. Minusta se on valitettavan ajankohtainen.

Toivoisin teiltä armaat lukijat, kommentteja teidän Seitsemästä veljeksestänne. Mikä teidän mielestänne on kirjan hykerryttävin kohta? Mikä sinut on saanut tarttumaan kirjaan ? Mikä on sinun lempikohtasi romaanissa?

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin olenkin jo esitellyt täällä. Vakuutan, että kannattaa lukea.

Nick Hornbyn About a boy on paitsi hyvää englannin harjoitusta tällaiselle keskitason englannin osaajallekin myös mielestäni ihan koskettava kuvaus helppoa elämää elävän yli kolmekymppisen sinkkumiehen ja yksinhuoltajaäidin pojan näkökulmista. Poika koittaa luovia äitinsä mielialojen mukaan, mikä on aika yleistä yhden vanhemman perheissä. En taaskaan ole katsonut elokuvaa, koska en niin välitä Hugh Grantin puudelinkarismasta, mutta luulisin kirjan olevan paljon parempi kuin elokuva.

Sakari Virkkusen Ståhlberg Suomen ensimmäinen presidentti on romaanin muotoon kirjoitettu ja sopii, vaikka valtiohistoriamme ei niin kiinnostaisikaan. Ståhlberg oli leskimies lapsilaumansa kanssa tultuaan valituksi presidentiksi. Hän avioitui Esterinsä kanssa osin varmaan siitä paineesta, että presidentillä on oltava puoliso. Lapset ja Esteri eivät ihan löytäneet yhteistä säveltä. Esterin ulkopuolisuuden tunne kosketti minua. Hän matkusteli ja edusti paljon yksin juuri tästä syystä.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli mielestäni jopa hulvattomampi kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja. Jos nuorella miehellä on keskiolutta ja ranneketjuja, vaikka tilillä ei juuri rahaa olisikaan, niin onhan se aika merkillistä Mielensäpahoittajan näkökulmasta.

Jostakin syystä kovin ovat maskuliinisia nämä vinkkini! Vakuutan, että tutustumisen arvoisia kirjoja. Käykää kimppuun!

Liki joka kesä kaivan kirjahyllyni salaisesta siivestä tämän Laila Hietamiehen ( nykyään kirjoittaa tyttönimellään Hirviniemi)  Sonja-sarjan, joka toisaalta viehättää niin, että ahmaisen nämä parissa päivässä putkeen. Toisaalta näissä on myös paljon ärsyttävää ja jopa hävettävääkin... Minussa on sitä vanhaa elitististä kirjapuritaania, joka ei ihan täydestä pysty ottamaan näitä historiallisia romanttiseen sävyyn kirjoitettuja kapeasti kuvattu nainen pääroolissa - kirjoja. Mikä niissä sitten viehättää? Tietenkin historiallinen perspektiivi ja historian eläväksi tekeminen ovat niin Hietamiehen kuin Kaari Utrionkin ja vastaavien kirjoissa tärkeintä. Yksilön näkökulma on aina mielenkiintoinen.

Sonja Orbeliaani, aatelinen venäläisnainen, on minäkertojana kaikissa kolmessa romaanissa : Sonja, Valkoakaasiat sekä Myrskypilvet. Ensimmäisessä osassa tuodaan esiin kehyskertomuksen omaisesti tarinan muodostuvan Sonjan päiväkirjoista, jotka neuvostosotilas on löytänyt  Tarskoje Selon Aleksanterinpalatsin ullakolta ja jotka Sonjan ruhtinasveli luovuttaa kenellepäs muulle kuin kirjasarjassa kovasti romantisoidulle Mannerheimille, joka on Sonjan päiväkirjat saadessaan 82-vuotias. Sonja kuvautuu juuri niin itsekkäästä näkökulmasta kuin Venäjän keisariperheen lähipiirin  ( olipa Sonja jonkin aikaa jopa keisarinnan seuraneitinä) etuoikeutettu jäsen varmaan lienee ollutkin. Tietysti kerronnan ja kuvauksen painopiste on usein puvuissa ja miljöössä. Pietarissa käyneenä tiesin toki, millaista keisarillista loistoa siellä vieläkin voi käydä ihmettelemässä, mutta se, että nuorelle neitokaiselle oli varattu aivan omia palatseja, yllätti.

Vaikka jo kirjasarjan alussa ( Valkoakaasiat) vihjataan Venäjän viimeisen keisarin heikkouden kylväneen kansassa vihaa, on tästä formaatista turha hakea juuri minkäänlaista yhteiskunnallista tietoisuutta. Korkeintaan junan ikkunasta Sonja havaitsee kansaa: naisia kirjailluissa puseroissaan ja miehiä korkeavartisissa saappaissaan. Hmm... kansallisnukkejako? Lisäksi sarjaan kuuluu Viktoria, joka ulottuu vallankumousvuoteen, enkä ehtinyt sitä nyt uusiksi lukea. Eikä taida olla järkevää paljastaa Viktorian vanhempia. Äidin arvaa lukemattakin, mutta isä... no, lukekaa ja kommentoikaa itse. 

Ehkä kuitenkin nyt keski-ikäisenä Selja-kirjat, esimerkiksi juuri Margaritan hahmon sekä ihanteellisen  Maailmanparantajakerhon osalta tuntuivat aavistuksen verran epäuskottavilta ja jopa luvalla sanoen naiiveilta. Toisaalta tuollaiset tuntemukset jäivät kyllä taka-alalle, kun kirja kirjalta uppouduin tyttöjen arkielämään. Sitä paitsi oli aivan ihanaa jälleen päästä maailmaan, jossa ei ole aavistustakaan kännyköistä tai tietokoneista vaan elämä on yhteisöllistä, vaikkakin jokaisella tytöllä vuoron perään tuntui olevan omat pienet salaisuutensa. Seljojen maailma oli vielä raikkaan ihanteellista: tytöt eivät "maalanneet" itseään saati nauttineet alkoholia puhumattakaan muista päihteistä. Leski-isän alle 30-vuotias uusi vaimo Reakin oli uskomaton kodinhengetär, joka tuli toimeen tyttöjen kanssa ja oli lisäksi melkoinen käytännön kyky. Rea jätti sairaanhoitajan työnsä ja meni naimisiin isä-Seljan kanssa, jonka ulkomuoto kyllä kuvattiin edulliseksi ja mies muutenkin sympaattiseksi, joten romanssi tuntui hyvinkin uskottavalta. Koti naisen paikkana oli Seljojen maailmassa selvästi arvokkain.

Rauha S. Virtasen vuonna 2001 kirjoittamaa viidettä Selja-kirjaa en ole vielä saanut käsiini. Kirja kuvaa Seljojen 1970-luvun elämää, jossa yhteiskunnallinen elämä ja politiikka ovat vallanneet perheyhteisön, kuulemma. Eräs tuttavani antoi viidennelle Selja-kirjalle hieman ankaran tuomion. Itse aion kuitenkin ennakkoluulottomasti sarjan toistaiseksi viimeisen osan vielä lukea.

Jalonen kuvaa taattuun tyyliinsä aihettaan, mutta jostain syystä kirja ei kuitenkaan saanut minua haltioihinsa. Poikien harrastama heikoimman fyysinen kiusaaminen ja hakkaaminen on niin tyystin toisenlaista kuin tyttöjen harrastama henkinen väkivalta.

Leena Landerin Käsky ( 2003) on niin monitasoinen romaani, että en ehkä näin ensi lukemalta osaa kuin hieman pintaa raapaista. Kirjaa voi lukea ja pohtia taas niin monella tasolla kuin hyvää kirjaa yleensäkin. Tosin tämä kirja jätti minuun halun lukea se useampaan kertaan ja yrittää ymmärtää vieläkin enemmän. Minä luin kirjaa pienen Einon tarinana. Tosin jo kirjan alusta tiesin Einon selviävän, koska hänen esikuvansa on ollut Landerin oma isoisä. Luin kirjaa tietenkin myös naispäähenkilön, punavangin Miinan tarinana. Luin kirjaa sotatuomari Hallenbergin sekä jääkäri Aaro Harjulan tarinana.

En ole nähnyt Louhimiehen kirjasta tekemää elokuvaa, jonka kuvista lukemani pokkariversion kansi on koostettu. Kuitenkin jo melkein arvaan, että näin monella tasolla soutavasta kirjasta on ollut mahdoton tehdä elokuvaa, joka yltäisi tematiikaltaan likikään samantasoiseen käsittelyyn.

Haluaisin kovasti kommentteja ja keskustelun avauksia kirjasta, kiitos.

 Kuparisydän oli juuri niin viihdyttävän jännittävä, millaiseksi Lehtolaisen dekkareita on mainostettukin. Kirjassa on sekä jännitystä että romantiikkaa Maria Kallion kipuillessa nuoruudenrakkautensa perään. Mielestäni tämä oli hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta, joka ei lähtenyt ainakaan liikaa apinoimaan muunmaalaisia esikuvia. Miljöön ja henkilöiden kuvaukset olivat luontevia. Pikkupaikkakunta baareineen ja vanhoine, käytöstä poistettuine kaivosympäristöineen loi uskottavat puitteet hämärille tapahtumille. Henkilöt olivat aivan sopivan uskottavia ja onnistuneita tyyppejä ottaen huomioon, että dekkaristin ensimmäinen tehtävä tuskin on syvääluotaava henkilökuvaus. Jännitys säilyi ainakin meikäläisellä loppuun saakka.

Minne tytöt kadonneet on Lehtolaisen kirjallinen puheenvuoro maahanmuuttajakeskusteluun. Lehtolainen lienee taustatyönsä tehnyt, ja pidinkin enemmän hänen tyylistään kuin Anja Snellmanin  tavasta kuvata maahanmuuttajaperheitä. Kirjan fiktiivinen kunniamurha lienee saanut esikuvansa vaikkapa Ruotsista, sillä Suomessa ei tietääkseni kunniamurhia ole vielä ollut.  Se, että kirjassa Kallio selvitteli usean tytön kohtaloa, lienee aika uskottavaa rikostutkijan työssä. Kallion työtä ja uraa ei kuvattu kovinkaan ruusuisesti vaan päinvastoin lukijana välillä ihan ahdistuin Kalliolle eteen tulevista jatkuvista haasteista. Vertaisin tämän kirjan tapaa kuvata poliisin "asiakkaita" Matti Yrjänä Joensuun tyyliin. Esimerkiksi mamuäitien kielitaidottomuus laittoi ajattelemaan, millaista on elää ja selviytyä aivan vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä.